sukuun synnytään, kaverit valitaan.
"sä oot, kuin vitamiini, aurinkoinen appelsiini, joka mua häikäsee. Sä kestät tämmöst tyyppii, joka tulee sun sohvalle nyyhkii, silloin, kun mennään alamäkeen. Siitä mä tiedän."
Keko Salata - Vaahtokarkkii
On tuttuja, kavereita ja sitten on ystäviä. En koskaan unohda kaikkea, mitä ollaan yhdessä koettu. Ofeliat ja SPAR: in mäet sekä miehet... Näihin tiettyihin ihmisiin on kasvanut kiinni ja sattuu, kun ei nähdä enää niin usein. Sitten, kun vihdoin kohdataan, hyvästien sanominen on yhtä tuskaa. Aika menee aivan liian nopeasti - mutta sitten taas odottavan aika on pitkä.
En tietenkään ala tässä listaamaan ketään tiettyjä, kyllä he itse tietävät. Tuntuu myös siltä, että välit ystäviini ovat olleet aina paremmat, kuin perheeseen. Ystävien kanssa sitä kasvettiin enemmän yhteen ja jaettiin kaikki ilot sekä surut. Eniten kaduttaa, että näihin väleihin tulivat ukot mukaan. Perhe oli tähän verrattuna ihan rikkinäinen, joten siihen ei voinut tukeutua.
Olen siis seurustellut 16- vuotiaasta asti ja tuolloin myös muuttanut omilleni. (Lentävätköhän omat lapseni pesästä jo tuolloin? Jos näin on, en ole edes 40- vuotias, kun esikoinen muuttaisi pois kotoa.)
Menin tuolloin samaan aikaan kiltisti Kiteen lukioon, jossa yksin lukujärjestystä tehdessäni katsoin ola yli ja tajusin, että hetkinen - kaikki kaverini muuttivat Joensuuhun. Vanhemmille oli tuolloin pakkomielle, että edes yksi sisaruksista saisi valkolakin- siinä onnistumatta. Kiireenvilkkaa otin yhteyttä Joensuun ammattiopistoon, johon pääsinkin suorittamaan kauneudenhoitoalan perustutkintoa. Jotenkin räpiköin tuon koulun läpi, osaksi siksi, että tiesin hakijoita olevan paljon, eivätkä kaikki halukkaat päässeet sisälle. Olisi ollut heitä kohtaan väärin heittää koko mahdollisuus jorpakkoon.
Tiet näihin lapsuusajan ystäviin kuitenkin erkanivat liian nopeasti Joensuuhun muutosta huolimatta. Samaan aikaan aloitin kiertämään Suomea tanssiryhmän kanssa ja sain uusia kavereita. Piirit muuttuivat taas. Tuli ero, muutto ja uusi mies mukaan kuvioon.
Tämän levottoman matkan varrella on siis tarttunut mukaan hyvänpäivän tuttujen ja naapureiden lisäksi oikeita sydänystäviä, joita ilman en varmaan olisi enää tässä. Huomaan kuitenkin, etten luota kehenkään niin helposti, kuin ennen. Aion myös olla aina läheisteni tukena, jos sitä milloin tarvitaan. Pitää muistaa myös, ettei mitään ei tule pitää itsestäänselvyytenä. (Muistakaa ystävät siis: Emman puhelimessa päivystys on!)
Mutta edelleen mietin -
Miksi aina opettaa Siperia - eikö välillä voisi joku muu?
With love,
Emma K