itsetunto?

"itsetietoisuus ei tarkoita itsekkyyttä - kusipäisyys tarkoittaa."

Minä itse vai tunto? Kyllähän se yhteen kirjoitettuna on monimutkainen aihe käsitellä. Näytän juuri sille tyypille, ketä on helppo arvostella ja, että tunteeni ovat, kuin teflonia - etten välitä mistään tai, ettei minua koskettaisi tai satuttaisi ilkeät kommentit.

11 vuotta vanhempi isosiskoni on kaunis ja menestynyt, kenen elämäntyyliä olen aina ihaillut (en kopioinut). Hienot autot, urheilullisuus, kansainvälisyys sekä itsenäisyys muun muassa.

3 vuotta vanhempi isoveljeni on puolestaan suosittu ja suoraan jostain kuvastosta repäisty. Mallitoimistoaikoinani häntä pyydettiin monta kertaa kuvauksiin, mutta kuulemma ei ole sellainen tyyppi, mikä on toisaalta kunnioitettavaa. Tämä kertoo ainakin sen, ettei tarvitse ulkopuolisilta pönkitystä mihinkään. Lisäksi hän on yksi parhaista urheilijoista lajissa, kuin lajissa, jota tiedän. 

Tästä lähtökohdasta ponnistettua yhtään "ei paineita" itselleni! Sirous ja pienikokoisuus tuntui hyvältä vasta yläasteen jälkeen. Minulta ja äidiltäni kysyttiin jo ala-asteella, onko huuliini laitettu täytettä, mikä on ihan käsittämätöntä! Ne nyt olivat ainakin sitten vissiin plussaa - oliko tuo kehu vai loukkaus? Hiuksia värjäsin kuulemma "viikon välein". Mikähän juttu se sitten ollut.. 

Häpeää en tuntenut. Ansaitsin myös hymytyttöpatsaan 6. lk: lla, jota hakiessa äitini itki salin takarivissä ja näin, että hän oli tytöstä ylpeä. Kuitenkin myöhemmin imuroidessa huonettani häneltä tippui koko kipsipatsas, mikä levisi, kuin Jokisen eväät, eikä täten jäänyt muistoksi, mikä tietysti harmittaa edelleen. (Saisikohan sen ostettua jostain?) 

Tanssin 3- vuotiaasta Lamourettesaikoihin eli vuoteen 2020 asti, joten siinä olin hyvä ja hullun tavoitteellinen. Meitä pyydettiin myös KiPan tanssityttöihin, mutta en kuitenkaan siinä iässä halunnut sitoutua koko kesäksi Kiteelle ja tämäkin harmittaa edelleen! Kuitenkin kunnia, että edes pyydettiin. Lisäksi soitin pianoa ja lauloin kuorossa, mutta nämä eivät jääneet sitten aikuisikään asti harrastukseksi. Nyt aikuisiällä olen tosin aloittanut syntikan soiton uudelleen. Se on jotenkin terapeuttista eikä tarvitse samalla keskittyä mihinkään muuhun ja missä ei tarvitse olla paras. 

Aikuisikä on muutenkin ollut mielenkiintoinen, mutta koen edelleen olevani ihan tavallinen vaan. Tavoitteena olisi ennemminkin olla onnellinen, kuin hyvännäköinen. Kaikesta tosin saa päinvastaisen kuvan. Ulkonäkö merkitsee tietenkin jonkin verran, en sitä kiellä. En muuten koskaan aiemmin ollut näin kaukana "luomusta"! Kosmetologitaustani vaikuttaa tähän myös paljon, miksi olen kiinnostunut kauneudenhoidosta ja kokeilen uusia juttuja. Parempi, kun tässä ei luettele mitään yksityiskohtia. Osan voikin päätellä ihan vain kuvista.

Itsetunnonhan voi tuhota helposti. Olen onnistunut tekemään sen monta kertaa. Paras tunne tähän liittyen olisi, että riittäisi itselleen sekä kumppanille. 

Fyysisen ihmisen on myös saatava tarvittava määrä kosketusta, jotta tämä toteutuisi. Jos tätä ei tule, huomion ottaa, kuin lapsi - eli kiukkuamalla. En usko, että kaikilla on tämä sama fiilis, enkä todellakaan tiedä, mistä tämä johtuu! Helpompi olisi, kuin ei olisi niin fyysinen ja luulin, että tämä vaatimus helpottaa iän myötä. Yleensä tämä on myös toisinpäin eli ns. "miesten ongelma". 

Olen sanonutkin, että tämä kaikki rauhoittuu viimeistään sitten, kun olen 40- vuotias. Mieluummin ehkä, kun olen 35- vee. En usko, että onnistuu ja tarvitseeko edes?

Aionkin toistaiseksi jatkaa omaa tyyliä miettimättä, mitä muut ajattelevat. Toivon vain, että kehittyisin ihmisenä (ja kirjoittajana) paremmaksi versioksi itsestäni. Itsenäisyys on myös kasvanut tässä 4- vuoden aikana, enkä enää pelkää niin paljon yksin jäämistä. Yksinäisyyttä kylläkin.

Olen kuullut myös, että kaikki hyvät on varattuja? Mikähän sanonta tämäkin, mutta mieleen on jäänyt. 

Jatketaan siis kaikki oman näköistä polun kulkemista. Jospa sitä joskus olisi kaunis ja viisas yhtäaikaa, "Komiat pärjää aina!" (Ja pärjätään, vaikkei oltaisikaan).

BR,

Emma K